"Hyvää iltaa, naapurit", sanoi herra von Weissenbach kohottaen lakkiaan, "minä kiitän teitä jo edeltäkäsin hyvästä avustanne. Niin, se on oikein; portti ihan selälleen, ja kaikki miehet riviin ojalle asti, vettä on siinä nyt kylläksi!"
Niin läksi vanhus, ja ihmiset tekivät, miten heitä käskettiin, mielellään, mikä kyllin selvästi osoitti, mitä kunnioitusta "armollinen herra" heissä yhä vielä vaikutti. Ei kukaan uskaltanut olla seuraamatta hänen käskyjänsä, eipä edes niitä vastustaakaan, ja kun muutamia minuuttia myöhemmin kylän kaksi ruiskua hovin pihaan saapuivat, asettui ruiskumestarikin, jota koko kylä pelkäsi hänen rikkautensa ja röyhkeytensä vuoksi, armollisen herran käskettäväksi, niinkuin se olisi ollut aivan itseselvä asia.
Ja tosiaankin saattoivat ihmiset huoletta tehdä niin. Ei kukaan olisi osannut suuremmalla tarkkuudella ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin kuin herra von Weissenbach. Voimakkaana ja vakavana astui hän kuin nuorukainen joukon seassa, milloin tänne, milloin tuonne seisattuen, huutaen ja kehoittaen äänellä, jonka heleä kaiku kuului kohinan ja rätinänkin yli.
Mutta tulen ja myrskyn yhdistynyttä vimmaa ei näyttänyt mikään ihmisvoima jaksavan pidättää. Alussa oli liekki pyrkinyt palavan ladon katon ylitse asuin-kartanoon, mutta jo muutaman minuutin perästä kääntyi tuuli ja ajoi pyöriskelevät kipunajoukot muiden piharakennusten katoille. Täällä lehahti liekki ja tuolla ja tuolla, sammuen ja taas syttyen, ensin punaisena kielenä, sitten keltaisena roihuna kuin uunista äkisti lieskahtaen; väliin hypäten jonkun huoneen yli ja kohta sitte jääneen tieronkin polttaen; kuten peto, joka laumassa raatelee. Kohta oli koko hovi tulessa, paitsi varsinaista asuinkartanoa; ladot, tallit, pehtorin huoneus olivat jo tulen omina; myrsky heitteli kokonaisia tulikeriä korkealle ilmaan suuria puiston puita kohti, jotka olivat aivan rakennusten tasalla, ja joista jo useampia oli tulessakin. Metelin seasta saattoi kuulla varisten tuskaisen raakkumisen; mutta liikuttavampaa oli katsella valkokyyhkysiä, jotka olivat päässeet lakoistaan ja nyt sinne tänne savupilvessä lentelivät ja huienneina, hoipertelevina syöksyivät liekkeihin, ikäänkuin kuolemaa etsien.
Myrsky oli niin voimakas ja tuli levisi niin nopeasti, että koko hovi näytti olevan yhtenä ainoana liekkinä, vaikka ladosta, mistä tuli oli alkanut, oli vasta pää tulessa. Herra von Weissenbach oli sentähden kääntänyt kaiken huomionsa toiselle puolelle, sitäkin huolettomammin, kun likeisistä kylistä oli tullut useampia ruiskuja ja asettunut ladon ja kylän väliselle kapealle tielle, joten tältä puolen ei ollut mitään pelättävää, jos vaan tuuli pysyi paikoillaan. Mutta juuri kuin oli huomattu muiden rakennusten joutuvan auttamattomasti tulen omiksi ja osa niistä jo oli hajonnut, kääntyikin tuuli. Silmänräpäyksessä oli lato, jonka ulkopää enää vaan vähän hehkui, ilmitulessa, ja liekit pyrkivät kattoa pitkin asuinkartanoon. Jos se sai tuleen, oli onnettomuus arvaamaton, sillä siitä käsin olisi tulella ollut esteetön tie läheisiin taloihin, ja silloin olisi se vapaasti levinnyt koko kylään. Asuinkartanon ja palavan ladon välillä oli noin viidenkymmenen jalan levyinen tyhjä paikka. Tähän kokoutui nyt ihmisten taistelu riehuvaa tulta vastaan. Yksi juuri äsken tullut ruisku asettui tähän ja juoksutti yhdessä kadulla olevien ruiskujen kanssa pitkää, paksua vesisädettään ladon päätyseinään ja katolle sekä samoin asuinkartanon katolle, joka jo paikoittain alkoi hehkua. Mutta siitä näytti vaan tuli saavan ikäänkuin uutta eläkettä. Vastustamattomasti levisi hehku kauemmaksi; jo hyppivät kirkkaat liekit ahnaasti seinän yli asuinkartanoa kohti.
"Seinä on alasrevittävä", huusi yksi viimeisen ruiskun mukana tulleista miehistä. Hänellä näytti olevan käskyvalta toisten yli.
"Ei kukaan enää uskalla mennä ylös", sanoi toinen.
"Niinpä minä menen", sanoi ensiksi puhunut.
Heti tuotiin pitkät tikapuut. Mies nousi ylös, hampaissaan hienonen nuora, jonka toiseen päähän oli vahvat rautavitjat solmittu. Hän viskasi nuoran yhden hirren ympäri; alhaalla olevat vetivät hänen käskystään; vitjat nousivat ja mies kiinitti niiden päässä olevan koukun hirteen. Tämä kaikki oli käynyt niin sukkelasti, että oli tuskin ehditty vitjojen toiseen päähän valjastaa vahvat hevoset, jotka olivat tuoneet viimeisen ruiskun ja vielä höyryten seisoivat hovin pihalla. Mutta vaikka tuli jo irroitteli hirsiä toisistaan ja liekit pehmittelivät saumoja, eivät nuo vahvat elukat kuitenkaan voineet voittaa vastustusta. Vielä pari hevosia! ja vielä pari! Hevoset vääntelivät ruoskimisesta, jolla niiden voimaa korkeimmalleen saatettiin; vitjat narisivat; hirsi, johon koukku oli kiinitetty, erosi liitteistään; sen perästä putosi suuri osa seinääkin alas. Mutta vielä oli kylläksi jälellä tuottamaan vaaraa. Ensimäinen, toivoakin paremmin onnistunut koe yllytti toiseen. Ja viivytteleminen oli vaarallista. Jos saatiin toinenkin puoli päätyä vielä revityksi, niin voivat ruiskut nähtävästi päästä tulen herroiksi, kun se silloin oli supistettu määrättyyn tilaan.
Toistamiseen nostettiin tikapuut pystyyn, toistamiseen kiiruhtaa mies ylös, liekkien ympäröimänä, jotka pudonneista hirsistä hetkeksi vielä enemmän elatusta saaden korkealle hypähtelivät. Kuitenkin saa hän koukun kiinnittäneeksi valitsemaansa paikkaan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun alhaalla olevaiset, juurikuin olisivat äkkiään mielipuoliksi tulleet, rupeavat ajamaan hevosia, huolimatta miehestä, joka vielä horjuvilla tikapuilla ylhäällä riippuu.