Nyt tulee juuri herra von Weissenbach, joka toisella puolen toimien nyt vasta on saanut kuulla asuinkartanon vaarasta. Hänen vanhat tarkat silmänsä näkevät kerrassaan koko tilan, ennen kaikkia miehen vaaran tikapuilla. Hän juoksee tikapuiden ja hevoisten väliin paukkuvain vitjojen alle, kädellään osoittaen miestä tuolla ylhäällä ja huutaen miehille alhaalla, jolta kuin mielettömät hevosia hakkaavat, pyytäen heitä odottamaan, kunnes toinen on pelastunut. Mutta liian myöhään. Roiskaen murtuvat hirret ja putoavat pihalle, ja niiden kanssa tikapuut sekä mies. Hirsiä putoilee herra von Weissenbachin ympärille, joka kuin ihmeen suojelemana jää eläväksi ja nyt kumartuu onnettoman yli, jonka kaatuneet tikapuut ovat viskanneet hänen jalkainsa eteen. Hän laskee polvilleen, ja nostaa verisen pään ylös, pyhkii hiukset pois musertuneelta otsalta. Toiset kiiruhtavat hänen luokseen ja ottavat pudonneen hänen sylistään. Herra von Weissenbach nousee ylös ja sanoo: "Hän on kreivi von Lengsfeld; viekää hänet heti huoneesen ja juoskaa hakemaan lääkäriä!"
Sen saa hän vaan sanonneeksi. Sitten suhisee hänen korvissaan; mustaan yöhön peittyy kaikki, mitä hän näkee ympärillään, ja tainnoksissa putoo hän ympärillä seisovain käsiin. —
Roosa oli täyttänyt isänsä käskyn levollisuudella, jota hän itsekin ihmetteli.
Hänen ainoa surunsa oli, että isä voisi innossaan saada jonkun vahingon; mutta mitä voi hän tehdä? Isä ei saattanut jäädä pois taistelusta, joka ulkona riehui luonnon voimia vastaan hänen omaisuudestaan — sen ymmärsi Roosa. Niinpä ei jäänyt hänelle muuta neuvoa kuin valmistautua pahintakin kestämään. Vanhan Wengelin ja piian avulla vei hän isänsä jo täytetyt kirstut alas etuhuoneesen, josta ne voitaisiin vaivatta viedä parempaan turvapaikkaan. Sitten meni hän omaan kammariinsa, otti mummolta lapsen, että hän voisi mennä asuntoonsa korjamaan omia tavaroitaan. Mutta siitä ei vanhus tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Palakoon mitä hyvänsä", sanoi hän, "teidän talossanne koottuja ne ovat, niinpä palatkootkin teidän talonne kanssa. Täällä on minun paikkani, ken tietää, mitä tapahtuu".
Roosan täytyi myöntyä vanhuksen tahtoon, joka oli yhtä innokas neitisensä palveluksessa kuin huolimaton omassaan, ja oli jo ennen Roosan palaamista koonnut hänen vaatteensa, vähäiset koristeensa ja mitä muuta arvokkaampaa oli. Kaikki huomasi Roosa jo tehdyksi. Lapsen oli vanhus, ettei mitään viivytystä sattuisi, ottanut vuoteesta, käärinyt viittaan, ja kanteli sitä nyt monenmoisesti hyräillen edestakaisin huoneessa. Roosa astui ikkunan eteen tarkastaakseen palon levenemistä.
Kartanon ja palavan ladon välisen paikan täytti päiväkirkas valo. Nyt juuri valjastettiin hevosta toista kertaa vitjojen eteen. Roosa ei tiennyt ensin, mitä se merkitsisi, kunnes hän, silmällään seuraten vitjoja, huomasi miehen, joka riippui palavan päätyseinän vieressä korkeilla tikapuilla. Kauhistus väristytti häntä. Matka oli liian pitkä hänen voidakseen tarkoin tuntea miehen muodon; mutta mitä hän siitä näki, ja erittäinkin vartalo, joka näkyikin sangen selvästi kirkasliekkistä pohjaa vasten, täyttivät hänen sielunsa peloittavalla aavistuksella. Hän seisoo kädet ristissä, silmät suorastaan julmaan näkyyn tuijottavina, voimatta liikahtaa tai edes äännähtääkään. Silloin näkee hän tikapuiden kaatuvan ylenpäin, näkee miehen heilahtaen syöksyvän alas; — hän kiljahtaa raivoisasti, rientää niin nopeasti, kuin jalkansa kantavat, ulos huoneesta, käytävän yli, rappuja alas. Juurikuin hän saapuu alimmalle portaalle, kannetaan kahta hengetöntä ruumista esitupaan ja lasketaan ne siinä oleville matkakirstuille, joko hetkisen levähtääkseen tai kun ei tiedetä, mihin heidät olisi vietävä. Roosa syöksee esiin. Aavistuksessaan ei hän ole pettynyt. Tuossa on kreivi! ja — pyhä Jumala! — isä, kuollon kalveana, jääkylmänä, silmät puoleksi sulkeuneina — kuollut.
Roosa seisoo kuin salaman tapaamana. Sitten käskee hän rauhallisella, kaiuttomalla äänellä viedä isän ja kreivin asuintuvan viereiseen kammariin, jossa hovin pitkä ja leveä sohva ainakin ensitarpeessa kelpasi vuoteeksi.
XXII.
Pilvisenä koitti aamu tämän kauhuyön perästä. Puoliyön jälkeen oli — ensi kerran tänä syksynä — satanut lunta. Tuosta valkoisesta hunnusta kohosivat kaksin verroin kamalina mustat savuavat rauniot. Hovi oli kokonaan rauennut poroksi; jokainen piti puoli ihmeenä, että asuinkartano oli jäänyt vahingoittumatta, ellei muutamia pilkkuja katolla ja seinissä sekä muutamia särkyneitä ruutuja lukuun oteta. Ei enää ollut mikään salaisuus, miten tuli oli alkanut. Että se oli sytytetty, siitä oltiin jo yöllä yksimieliset, ja nyt tiedettiin jo sen tekijäkin. Hovin yläpuolelta, hovin syvästä ja lakkaamattomain sateiden vuoksi nyt tavallisuuttakin vesirikkaammasta ojasta, joka juoksi puiston ja ketojen välitse ja maantien toisella puolen laski Weissenbachiin, löydettiin eilisillasta saakka jo kaivatun Punaisen Hirven isännän ruumis. Hän oli viime aikoina monistellen sanonut "tahtovansa vielä kostaa armolliselle herralle hänen ylpeytensä". Vielä eilispäivänä oli hän juovuksissaan paljon pahempiakin uhkauksia puhunut. Hänen taskustaan löydettiin sitten vielä, tarpeettomasti kyllä, useampia täysiä tulitikkuloutia sekä rikkilankaa ja tulukset. Varmaankin tahtoi hän työnsä tehtyään ja hovin taa hiivittyään hypätä ojan yli, siten päästäkseen vapaasti toiselta puolelta kylään palaamaan; mutta olikin luiskahtanut taikka hypännyt liian vähän eikä sitten juovuksissaan voinut nousta ylös. Toiset arvelivat hänen tahallaan lopettaneen elämänsä; jonka hän rappioisten asiainsa vuoksi kuitenkin olisi saanut viettää velkavankeudessa.
Suurempaa tai ainakin sydämmellisempää osanottoa herätti herra von Weissenbachin ja kreivi von Lengsfeldin kohtalo. Saatiin kuulla heidän molempain vielä elävän, vaan olevan hengen vaarassa; kreivi oli kokonaan musertunut ja vanha herra raivosi kovassa kuumeessa. Suuresti surkuteltiin neiti Roosa raukkaa, joka oli hyväsydämmisyydessään ottanut juuri onnettomuuden päivänä Anna vainajan lapsen vielä vastuksikseen, ja hänen täytyi nyt nähdä silmäinsä eteen isänsä ja sulhasensa kuolevan. Että kreivi oli neiti Roosan sulhanen, se tieto oli yht'äkkiä levinnyt ympäri kylän. Kuka sen oli pannut alkuun, ei tiedetty, mutta muutamat sanoivat niin puhutun ensin Lengsfeldissä; pastori oli siellä muka sanonut: mahdotonta se ei olisi.