Roosan itsensäkin korville saapui siitä maine. Kylän naiset, jotka todellisesta osanottavaisuudesta — sillä Roosaa rakastivat sekä vanhat että nuoret — tai ehkä uteliaisuudestakin, saadakseen siten muka tietää, miten hovissa jaksettiin, tarjoilivat apuansa, kyselivät sulhon vointia. Roosa ei sitä vastustanut; hänestä oli yhdentekevää, mitä ihmiset sanoivat. Hän kiitti ystävällisesti tarjotusta avusta, mutta sanoi hyvin tulevansa toimeen omine palvelijoineen.
Kaikista suurin ja tärkein apu oli tänä onnettomuuden aikana vanhasta oivallisesta kylän lääkäristä. Hän oli ollut matkalla ja jo palaamassa Weissenbachiin, kun hän näki tulen, joka hänen laskunsa mukaan oli hovissa. Heti oli hän käskenyt kuskin ajamaan niin nopeasti kuin suinkin voi, ja niin oli hän pari minuuttia onnettomuuden perästä noussut hovin portin edessä vaunuistaan. Kun nyt ladon kaaduttua luultiin päästävän tulesta voitolle, voitiin vaaratta jättää sairaat asuinkartanoon; huomattiinpa vielä heti jo ensi tarkastuksessa, ettei kreiviä enää saattaisikaan muuttaa. Veren vuoto useammista haavoista päästä oli ollut liian runsas. Kumminkaan eivät nämä eikä vasemman solisluun taittuminen ynnä moni muu kova kolaus näyttäneet kokeneesta lääkäristä niin vaarallisilta kuin täräys, jonka aivot olivat kärsineet. Silmänräpäyksessä ei voitu mitään päättäväistä sanoa.
Tuskinpa oli vähemmän huolettava vanhan herran tila. Vaikka tenhottomuus, johon hän ruumiin ponnistuksista ja niiden liikutuksista perin uupuneena oli vaipunut, poistui, ei hän kumminkaan tullut tuntoihinsa. Hänet oli lääkärin käskystä kannettu ylös omaan huoneesensa ja pantu vuoteelle sill'aikaa kun kreivin haavoja sidottiin. Siten oli tehty, mitä ensi hetkellä voitiin. Sillä välin ratsasti kreivin ratsupalvelija noutamaan kaupungista muutamia lääkkeitä, joita ei sattunut olemaan lääkärin kotivarastossa, ja kutsumaan toista lääkäriä.
Vielä ennen päivän tuloa saapui pääkaupungista lääkäri, hovineuvos ja Weissenbachien kotilääkäri, milloin he kaupungissa oleskelivat. Hän neuvotteli pitkän aikaa virkaveljensä kanssa, sanoi sitte Roosaa kiitellen olevansa aivan tyytyväinen hänen toimiinsa; herra von Weissenbachille samoin kuin kreivillekin olevan kyllä vaaran tarjona, mutta kumminkin toivovansa parasta ja kaikissakin tapauksissa tulevansa vielä päivän kuluessa, jos toinen tai toinen huononisi. Hän kysyi, oliko neiti von Weissenbachilla mitään asiaa kuninkaallisille korkeuksille, jotka varmaankin osanottavaisesti surevat sattunutta onnettomuutta.
Roosalla ei ollut mitään asiaa kuninkaallisille.
Hiljainen, pahintakin kestävä rohkeus täytti nuoren tyttösen sielun juurikuin jumalallisella tulella. Kyynelettömin silmin, kalveana, mutta muuten näennäisesti rauhallisena jakoi hän käskyjään hiljaisella, selvällä äänellä tai toimitti sukkelasti ja varovaisesti lääkärin määräyksiä. Naisellista heikkoutta ja neuvottomuutta nimeksikään osoittamatta auttoi hän häntä ensi hetkinä, jolloin hän juuri apua tarvitsikin. Tuo kunnon mies, joka pahimmissakin tiloissa osasi laskea leikkiä, nimitti häntä herra apulaiseksi ja sanoi Aeskulapiuksen [muinaisten Kreikkalaisten lääkärijumala] hänessä kadottaneen erinomaisen oppilaan. Olipa Roosalla aikaa vielä käydä katsomassa kasvattiansakin, joka nyt uskollisen piian vartioimana makasi, kun Wengelmummo ja Roosa pitivät sairaista huolta.
Hyvätahtoinen lääkäri jäi koko yöksi sairaiden luo ja läksi vasta aamun koitteessa kotiinsa saadakseen muutamiksi hetkiksi lepoa, jota hän kovin tarvitsikin. Hän koetti saada Roosaa samoin käymään levolle, koska muka Wengelmummo ja kreivin palvelija (ymmärtäväinen ja luotettava, Lengsfeldistä kutsuttu mies) kuitenkin kylliksi pitivät huolta sairaista; mutta Roosa sanoi olevansa vielä kyllin voimakas ja tahtovansa odottaa, kunnes hänen vuoronsa tulisi.
Niinpä pysyi hän valveilla, ja istuen milloin isän milloin kreivin vuoteen vieressä näki aamun hämärtyvän. Wengelmummo vanhan herran luona ja palvelija kreivin kammarissa torkkuivat istuimillaan; mutta Roosasta tuntui, kuin täytyisi hänen valvoa, kunnes päätös kaikesta saataisiin, sitten vaipuakseen rakastettujensa kanssa ikuiseen uneen. Hänellä ei ollut mitään toivoa heidän parantumisestaan; monestipa tunsi hän sitä tuskin haluavansakaan. Eihän hänen elämänsä harhasokkelosta ollut kumminkaan muuta tietä kuin kuolema. Ja pitikö hänen jäädä eloon, haudata isä ja puoliso — ja elää edelleen juurikuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin olisi vaan pari kelloa seisattunut? Tämä ajatus näytti hänestä pelkurimaiselta, häpeälliseltä, vahvan sielun arvoa alentavalta.
Mitä voi isä itse paremmin toivoa kuin kuolla nyt, ennen murhenäytelmän viimeisen näytöksen alkamista? Roosa vapisi ajatellessaan, että isää, hänen herätessään tunnottomuudestansa, saattaisi tosiaankin odottaa vangitsemiskäsky, jota hän jo niin kauan oli pelännyt.
Olisikohan kreivistä kuolema nyt hyvin tuskallinen? Hän oli alkanut tänä aamuna hourailla ja Roosaa tuntematta sekä hänen nimeään mainitsematta lakkaamatta vaan puhellut hänestä ja hänen kanssaan; oli nimitellyt häntä, jonka kuva liihoitteli hänen ajatuksissaan, suloisimmilla rakkauden imarrusnimillä ja kerran toisensa perästä vakuuttanut rakastavansa häntä, vaikka hän piinaisi häntä vielä kovemmillakin kivuilla; ja sitten oli hän taas itkien kysynyt, miksi hän niin runteli hänen päätänsä, kun oli jo hänen sydämmensä musertanut? Roosa oli silloin pannut kätensä hänen kuumeiselle otsalleen ja siitä oli hän heti rauhoittunut.