Niin kului pitkä, pitkä yö.
Aamu tuli ja parin tunnin perästä hyvä lääkärikin. Hän huomasi sairaiden tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan. "Herra apulainen" oli ihmeitä tehnyt; hänessä voisi itse Aeskulapiuskin oppia. Sitten suuteli hän tyttösen kättä ja pyysi ystävällisellä vakavuudella häntä tottelemaan lääkärin toiveita ja neuvoa ja menemään levolle. Hänellä oli muka, mikäli hän tiesi, muutamia tuntia aikaa ja hän tahtoi itse niin kauan pitää ylitarkastajan virkaa.
Roosan mentyä huoneesensa, varustausi lääkäri vielä kerran tutkimaan kreivin tilaa. Se oli noiden monien loukkauksien vuoksi sangen vaivaloinen tehtävä, ja lääkäri toimitti sen suurella huolellisuudella ja ankarimmalla rehellisyydellä. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä tyytyväisemmäksi kävi hänen alussa epäilevä muotonsa; vihdoin tutkisteli hän keuhkoja ja sydäntä; taputti sitten mieltymyksellä korkeaa, leveää rintaa, pani työnsä lopuksi nuuskaa ja murisi itsekseen: "tällä kertaa olemme siis vielä sillä lailla päässeet; mutta tosiaan olisikin vahinko ja suru semmoista oivallista paria. Kunpahan vaan saisimme vanhan herran yhtä pitkälle! Hän koettaa parastansa meitä vastaan, se on selvää, ennakkoluuloisuudesta, valtiollisesta kiihkosta ja mustasukkaisuudesta; enimmän mustasukkaisuudesta. Ei tahtoisi antaa pois tyttöä; uskon sen; vaikeaksi kävisi minullekin, jos isä olisin. Ei ole ollut lapsia ikäpäivinäni; onkin viisainta; ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä".
Jo aikaisin aamupuolella, vielä Roosan maatessa, ajoi lääkärin suureksi ihmeeksi hovineuvos jo taaskin pihaan aivan lumipuhtaana, sileänä, kohteliaana! kuten ainakin, ellei vielä kohteliaampana. Hän oli tullut kuninkaallisten korkeuksien erityisestä käskystä; heidän puheillaan oli hän tänään ollut tavattoman varhain ja oli tavannut heidät hyvin säikähtyneinä Weissenbachissa tapahtuneesta onnettomuudesta, jonka he jo olivat saaneet kuulla. Herttuatar oli kohta mennyt työhuoneesensa kirjoittamaan neidille; kammarihusaari kyllä kohta saapuu kirjeen kanssa. Kreivinkin kohtalo koskee heihin erittäin likeisesti, kun he eivät mielellään voisi tähän aikaan tulla toimeen valtiollisetta neuvonantajattaan.
Lääkäri oli kovin ihmeissään tästä virkaveljensä viimeisestä ilmoituksesta. Hän itse oli kunniallinen kansavaltalainen, vaikk'ei juuri mikään teräväjärkinen valtioviisas. Mikäli hän tiesi, oli vastapuolueen taistelu ministeristöä vastaan vielä yhtä kiivas kuin ennenkin. Hän sai nyt kuulla, että kreivi, ministeristön eilisaamuna pyydettyä ja saatua virkaeronsa, oli saanut toimekseen muodostaa uusi ministeristö; että hän itse oli kyllä puolestaan luopunut tästä kunniasta, mutta oli kuitenkin innokkaasti auttanut sen toimeensaamista, kunnes hän eilen perästä puolen päivän oli lähtenyt kaupungista, levähtääkseen muutamia päiviä maatiloillaan. Kuninkaalliset korkeudet surkuttelevat kreivin onnettomuutta sitäkin enemmän, kun hän, vaikka vastapuoluelainen, olisi aatelisherrana ollut sangen sopiva välittäjäksi hovin ja uuden porvariministeristön välillä. Muuten tahtoi hän (hovineuvos) vielä sivumennen mainita, että herttuatar oli muun muassa sanonut olevansa hyvin pahoillaan loruista, joita ihmiset puhuvat herra von Weissenbachin mahdollisesti tapahtuvasta vangitsemisesta, ja ilolla voivansa vakuuttaa, ettei asiassa ole vähintäkään perää.
Niin puheli hovineuvos, hymyili, näytteli valkeita hampaitaan, ojensi virkaveljelleen pehmeän, hyvin hoidetun kätensä, nousi vaunuihinsa, kääriytyi peitteihinsä ja läksi. Hyväluontoinen lääkäri malttoi tuskin odottaa Roosan heräämistä, voidakseen hänelle kertoa nämä sangen tärkeät tiedot. Kummastuksekseen huomasi hän, neljännestunnin kuluttua tavatessaan Roosan, hänen jo tietävän kaikki. Kirjeessä, joka tänä aamuna varhain oli tullut kaupungista, mutta kiireessä jäänyt tähän saakka avaamatta ja lukematta, oli asianajaja muutamilla riveillä kertonut tärkeimmät seikat ja erittäin maininnut, ettei herra von Weissenbachia millään tavoin hätyytettäisi. Asianajaja sanoi ilolla voivansa herra von Weissenbachille ilmoittaa, että tämä aavistamattoman onnellinen käännös sekä yleensä valtioseikoissa että erittäin pankkijutussa oli kaikkien mielestä luettava kreivi Lengsfeldin ansioksi, joka, kuten hän oli kuullut, on sangen hyvä ystävä herra von Weissenbachin kanssa.
Kreivi oli siis jo eilen illalla tiennyt kaikki; miksi oli hän ollut vaiti? Tahtoiko hän karttaa Roosan kiitosta? toimittaa asiansa yksin? liianko ylpeä ottamaan avukseen mitään tunnetta, joka ei koskenut häntä itseään?
Roosa pelästyi huomatessaan taas uudestaan miehen ylpeyden itsekkään jäykkyyden; kuinka oli yhdistys, sovinto mahdollinen niin taipumattomien kesken?
Mutta nyt oli kysymys rakastettujen elämästä tai kuolemasta. Kreivi raivosi haavakuumeessa ja isä makasi puoliavoimin silmin, äänettömänä, melkeinpä liikkumattomanakin vuoteellaan, kuten näytti, aivan huomaamatta mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kuitenkin olivat hänen aivonsa liiaksikin työssä. Herättyään tunnottomuuden syvästä yöstä, oli hän ensin kuin tyhjästä ilmasta kuullut äänen yhtämittaa vaan sanovan: "älä tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!" Hän mietti ja mietti, mitä hänen ei pitäisi tehdä. Hän ei päässyt sen perille, vaikka hän hyvin tiesi, että se, mitä hänen ei pitänyt tehdä, oli sangen tärkeätä ja suuren edesvastuun alaista. Sitten kysyi hän itseltään: kukahan sitä vaan aina sanookin? Milloin oli se Roosan ääni, milloin sanoi sitä kreivin Roosalle lahjoittama kello, joka seisoi hänen vuoteensa vastapäätä pesukaapin päällä. Ei ollut mahdollista päättää, oliko se Roosa vai kelloko, joka siinä, sekunniksikaan taukoamatta, sanoi: "älä tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!"