Sitten oli hän jo mielestään tehnyt sen, mitä ääni kielsi häntä tekemästä; hän oli mielestään jo kadottanut Roosansa; ja silloin olisi hän lakkaamatta itkenyt; mutta hänellä ei ollut enää silmiä, vaan kaksi kuumaa kuulaa, jotka hän oli ampunut päähänsä harmista ja surusta, kun oli ajanut luotaan Roosansa. Hän ei voinut itkeä, vaikka rintaansa hirveästi ahdisti ja hän Jumalalta rukoili kyyneliä. Ääni ei nyt enää sanonutkaan: älä tee sitä, älä tee sitä, vaan: paha isä, paha isä! Selvimmin ja kovimmin sanoi sen kello; kun Roosa sen sanoi, kuuli hän aina: rakas isä, rakas isä! ja se rauhoittikin häntä vähäsen. Sillä koska Roosa hänelle puhui, niin eihän hän silloin vielä ollut häntä jättänyt, ja kun hän ei vielä ollut häntä jättänyt, niin voihan vielä kaikki käydä hyvin.
Mikä voi käydä hyvin?
Kreivilläkin oli siinä tehtävä; mutta mikä? Kello tiesi sen vallan hyvin, vaan ei sanonut. Aina kun hän tuli tähän kysymykseen, sanoi se ihan selvästi: tik-tak, tik-tak; ja aina vaan: tik-tak, tik-tak, tik-tak, niin että nuo tuliset kuulat päässä polttivat kuin hehkuvat hiilet.
Tyhmä kello tyhmine tikutuksineen! Niin! Jospa kreivi ei olisi kuollut! Vaan olihan hän itse nähnyt hänet kuolleena jalkainsa edessä; hän ei kyllä tiennyt missä tai milloin; mutta se oli päivän selvä asia, että kreivi oli kuollut; vai eikö hän sitte ollut?
Hän lienee lausunut tämän kovasti, sillä ääni — ei kellon, vaan Roosan — sanoi: "ei, rakas isä, ei hän ole kuollut".
Kummallista! miten selvään hän kuitenkin uneksi! Hän oli nähnyt Roosan kasvot aivan silmäinsä edessä ja tuntenut hänen huultensa suutelon. Ja siinä oli häneltä tipahtanut pari kyyneltä silmistä hänen otsalleen juuri siihen, missä nuo tuliset kuulat olivat, jotka hänelle niin kauheita tuskia tuottivat. Kyynelistä olivat kuulat vähäsen jäähtyneet; se teki niin hyvää. Jospa lääkäri nyt tahtoisi ottaa ne pois, niin ei se varmaankaan olisi hyvin vaikeata.
Missä oli sitte kreivi, jos hän ei ollut kuollut?
"Tässä talossa, alhaalla asuintuvan viereisessä huoneessa".
Näitä sanoja ei puhunut Roosa, vaan Wengelmummo. Miten voisikaan Roosa puhella hänen kanssaan, kun hän oli alhaalla kreivin luona. Mistä asti ovat he olleet naimisissa toistensa kanssa? — "Ei vielä nytkään!" — Mitä vielä, miksi sanoa tuommoista valhetta vanhalle miehelle? Kuulat hänen päässään olivat hänelle tuottaneet paljon enemmän tuskaa kuin ajatus, että kreivi ja Roosa olivat mies ja vaimo; kerranhan Roosan kuitenkin oli mentävä naimisiin, ja hyväpä olikin, että lääkäri otti häneltä kuulat päästä ja hän siitä kuoli.
Neljästoista päivä tuon onnettoman yön perästä oli käsissä. Lääkäri oli sanonut Roosalle, että käännös oli tapahtuva isän sairaudessa, ja että hän joko heräisi syvästä unesta, joka jo oli kestänyt neljäkolmatta tuntia, tai nukkuisi edelleen kuollon uneen.