"Minä puhun teille, rakas neiti", sanoi lääkäri, "niin suoraan, että tämmöisissä tapauksissa valitettavasti harvoille miehillekään voi niin puhua; mutta teillä onkin enemmän ymmärrystä ja rohkeutta, kuin mitä minä puolestani useimmissa miehissä olen huomannut. Antakaa vielä kerran minulle kätenne".
"Te olette oivallinen tyttö", jatkoi hän. "Te voisitte saada pahimmankin ihmisvihaajan taas uskomaan ihmisissä vielä olevan ihmisyyttä. Sallikoon taivas teidän kerran tulla niin onnelliseksi, kuin te jalo ja hyvä olette!"
Roosan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän ei ollut koko tänä aikana vielä kertaakaan itkenyt, mutta tämän kunnon miehen koristelemattomasta osanottavaisuudesta näki hän omat kärsimisensä kuin peilistä.
"Rohkeutta, rohkeutta, pikku urhoni", sanoi lääkäri, joka oli päätä pienempi kuin Roosa; "emme me vielä ole joutuneet tappiolle taistelussa; olemmepa jo puoleksi voitollakin, sillä hän tuolla alhaalla (he puhelivat nimittäin silloin Roosan kammarissa) on kuukauden perästä niin terve, että vaikka hänen täytyykin vielä kotvasen kantaa vasempaa kättään nauhassa, hän saa oikean kyllin vapaaksi, pitääkseen sillä erään nuoren naisen ainaiseksi kahleissaan. No, no, hyvä neitiseni, eihän teidän tarvitse siitä minuun suuttua; kreivi on kyllä pitänyt huolta siitä, että hänen lähellään olevat, joihin hän kaikeksi onneksi voi luottaa, ovat saaneet tiedon hänen sydämmensä tilasta, ja sitte, nähkääs! on asialla vakavampikin, sangen vakava puolensa, ja se se juuri onkin, josta nyt, teidän suosiollisella luvallanne, tahtoisin puhua. Minä olisin ollut hyvin välinpitämätön teidän olostanne ja elostanne, jos minulta olisi jäänyt huomaamatta, ettette te viime aikoina ole eläneet isänne kanssa tuossa kauniissa muinoisessa sopusoinnussa. Nyt saattaisi isänne kuolla tuntoihinsa tulematta. Silloin te ajattelisitte, että hän ei olisi rauhassa eronnut teistä, ja se levittäisi murheen hunnun koko teidän vastaiselle elämällenne. Minä tahtoisin jo nyt varoittaa teitä semmoisesta väärästä johtopäätöksestä. Tuommoiset sairaudet eivät useinkaan ole ainoastaan luonnon kokeita vahingollisten aineiden poistamiseksi ruumiista, vaan yhtä paljon ovat ne sielun ponnistuksia kadotetun muinoisen sopusoinnun takaisin voittamiseksi. Kuka taitaa sanoa, eikö isänne, taas elämään herättyään, muistele kaikkia, mikä häntä viime aikoina kiusasi, kuin pahaa unta? Kuolema elimellisellä (ruumiin) alalla on aina täydellisesti syihin perustuva; mutta sielun alalla on se monestikin ikäänkuin odottamaton tappion huomaaminen elämän päättämättömistä taskukirjoista, tappio, joka kääntää kaikki nurin. Ja nyt tulkaa, hyvä neitiseni! Minä toivon, kuten jo sanoin, parasta, mutta tämmöisissä tapauksissa tarvitsee valmistautua kestämään mitä hyvänsä".
Lääkäri piti Roosaa kädestä heidän astuessaan pitkän käytävän läpi herra von Weissenbachin huoneesen. Wengelmummo nousi tuoliltaan vuoteen vierestä antaakseen tilaa lääkärille.
Tämä koetteli sairaan valtasuonta, kosketteli hänen otsaansa ja rintaansa ja kääntyi sitte hymyillen Roosaan päin, joka oli tutkivaisesti tarkastellut hänen muotoansa.
"Ellei käy aivan vastoin tieteen ja kokemuksen merkkiä", sanoi hän, "niin ei meillä ole enää mitään vaaraa".
Roosa vaipui takaisin tuolilleen, jolla hän oli istunut, peitti käsillään kasvonsa ja itki hiljaa.
Lääkäri nousi ylös, silitti hänen kaunista kiharatukkaansa ja sanoi:
"No, no, pikku urhoni! pitäähän osata onneakin kestää!"