XXIII.
Hyväntahtoisen lääkärin ennustus, että isä, jos taudin käänne kävisi onnellisesti, olisi heräävä toisena miehenä, oli käynyt kummallisella tavalla toteen. Ken hänet näki paloyönä suorana seisomassa tai pitkin askelin kävelevän joukon keskellä ja jakelevan käskyjään selvällä, kovalla äänellä, olisi häntä tuskin enää tuntenut. Hänen harmaa tukkansa oli näinä muutamina viikkoina muuttunut lumivalkeaksi; hänen muotonsa oli kadottanut paljon entisestä tylyydestään ja ankaruudestaan; hänen äänensäkin oli saanut pehmeämmän soinnun. Ja kun hän nyt, pitkään nahkoitettuun nuttuun käärittynä, istui nojatuolissa uunin edessä, ei hänen vartalonsakaan näyttänyt läheskään niin muhkealta kuin ennen, päinvastoin monesti hyvinkin vanhentuneelta.
Mutta hänen mielensä ei ollut enää kuten ennen kiihkoisten aaltojen ajelema; vihan juoni, joka ennen pienimmästäkin syystä paisui, oli nyt kuin kokonaan kadonnut hänen valkealta, korkealta otsaltaan; hänen luonteensa koko hyvyys ja lempeys ilmaantui niin, että kaikki, nekin, jotka eivät ennestään häntä tunteneet, sitä ihmettelivät, ja Roosa siitä monesti heltyi kyyneleihin.
Hänen henkinen voimansa oli nopeasti uudistunut; näyttipä se liekki nyt vielä kirkkaammasti, loistavammasti palavan. Kumma kyllä, oli hänellä varsin vähän kysyttävää, sillä hän oli kaikissa sairautensa unelmissa ja hourimisissa luonteensa koko sitkeydellä säilyttänyt muiston todellisuudesta ja osannut aivan hyvin järjestellä toisten vastaukset hänen osittain hyvinkin kummallisessa muodossa lausuttuihin kysymyksiinsä. Uutta oli hänelle vaan ministeristön kukistuminen ja sen vaaran poistuminen, joka häntä viime aikoina oli uhannut. Kumminkin teki tämäkin häneen paljon pienemmän vaikutuksen, kuin Roosa oli luullut. "Minä olin valmis kestämään mitä hyvänsä; ja mitä ministeristöön tulee, niin jäähän paraskin asia tappiolle, kun sitä niin huonosti puolustetaan; saatikka sitte tämä, joka ei ollenkaan, kuten nyt hyvin huomaan, ollut moitteeton".
Enimmän kaikista kummasteli Roosa, ettei isä ollenkaan halunnut nähdä ystäväänsä, pastoria, vaikka hän ennen sairauttansa näytti niin hyvin viihtyvän hänen seurassaan. Ja kun eräänä päivänä sanomalehdet kertoivat, että hänen korkea-arvoisuutensa Lengsfeldin pastori, viimeisen yleisen kirkolliskokouksen kuuluisa puhuja, oli kutsuttu asessoriksi suureen naapurivaltioon ja että hän oli kohta lähtevä uuteen toimeensa, sanoi isä hymyten: "toivoisinpa, Roosa, sen tapahtuneen kaksi vuotta sitte; minä olisin tosin silloin paljon vähemmän pelaellut korttia, mutta en olisi myöskään tarvinnut kärsiä sitä nöyryytystä, että semmoinen kerskaaja, niin älytön veijari sai minua niin kauan vetää nenästä. Hän imarteli minua ja aina vaan imarteli, ja minä vanha narri otin kaikki vaan todeksi. Sitten käänsi hän lehteä ja puhui minulle kuin avuttomalle kerjäläiselle. Eikä hän sinultakaan ansainnut mitään kiitosta, Roosa".
Roosa ei katsonut sopivaksi puhua siitä sen enempää tai ollenkaan kertoa isälle viimeisestä kohtauksestaan pastorin kanssa.
Aivan erinomaista ja kaikista, paitsi ehkä Roosasta, ihan selittämätöntä mieltymystä osoitti herra von Weissenbach vanhaan kelloon. Hetkikaudet saattoi hän istua nojatuolissaan uunin ja kellon välillä kuuntelemassa sen hiljaista käyntiä. "Kello on ajan edustaja", sanoi hän kerran Roosalle, "ja aika on meidän kaikkien opettaja. Minä olen tuon kellon raksutuksesta oppinut paljon enemmän kuin kaikista kirjoista koko elinaikanani — tahtoisin kyllä, että olisin aikoinani lukenut enemmän —. Elämä ei ollut opettanut minulle viisautta eikä kärsivällisyyttä eikä edes sitäkään, että kullakin asialla on oma aikansa".
Tästä puheli hän usein.
"Me olisimme onnellisemmat, Roosa", sanoi hän kerran, "jos sitä emme koskaan unhottaisi. Se on toisin sanoin lausuttuna sama katoavaisuuden laki, jonka alaiset kaikki ja me kaikki olemme. Valtakunnat hajoavat, kansat katoavat, ihmissuvut pyörivät kuin puron laineet. Kaikki muuttuu. Ja kuitenkin, Roosa, on tässä ajan ja ilmiöiden vaihettelevaisuudessa yksi pysäyskohta; ankkuri, joka ei petä, valo, joka ei sammu — se on rakkaus, Roosa. Minä olen koettanut kääntää sydäntäni sinusta — onnistumatta; minä olen tahtonut kuolla, ja olen jäänyt eloon. Elää ja rakastaa sinua, hyvä, jalo lapseni — minä näen nyt, minusta on se aivan sama asia".
Valtiolliset seikat, joita hän ennen oli innolla seurannut, eivät häntä enää viehättäneet.