Tuomiollani kristinopista en ole tahtonut tehdä vääryyttä eräälle samansukuiselle uskonnolle, joka tunnustajiensa lukumäärään katsoen on tärkeämpikin: buddalaisuudelle. Molemmat kuuluvat nihilistisinä uskontoina yhteen — ne ovat dekadensiuskontoja —, molemmat ovat mitä merkillisimmällä tavalla toisistaan eroitetut. Että niitä nyt voi vertailla, siitä on kristinopin arvostelija syvässä kiitollisuudenvelassa intialaisille oppineille. Buddalaisuus on sata kertaa realistisempi kuin kristinoppi, — se on perinyt kyvyn asettaa objektiivisesti ja viileästi probleemeja, se seuraa monisatavuotisen filosoofisen virtauksen lopputuloksena; "jumala" käsite on jo poistettu, kun buddalaisuus alkaa. Buddalaisuus on ainoa varsinainen positivistinen uskonto, minkä historia tietää, vielä tietoteoriassaankin (ankaraa fenomenalismia), se ei sano enää "taistelu syntiä vastaan", vaan, antaen täyden oikeuden todellisuudelle, "taistelu kärsimystä vastaan". Se on — tämä eroittaa sen syvästi kristinopista — vapautunut jo moraalikäsitteiden itsepetoksesta, — se on, minun kielelläni puhuaksemme, tuollapuolen hyvää ja pahaa. — Ne kaksi fysioloogista tosiasiaa, joihin se perustuu ja joihin se on kiinnittänyt katseensa, ovat: tuntoherkkyyden ylen suuri ärtyisyys, joka saa ilmaisumuotonsa raffineeratussa kyvyssä tuntea tuskaa, ja suunnaton henkevöityminen, liian pitkällinen oleskelu käsitteiden ja loogillisten proseduurien parissa, jolloin personavaisto on turmeltunut "personattoman" eduksi (— molemmat tiloja, jotka ainakin muutamat lukijoistani, "objektiiviset", tuntevat kokemuksesta kuten minäkin). Näiden fysioloogisten ehtojen pohjalla on syntynyt depressiooni: tähän Buddha käy hygienisesti käsiksi. Hän käyttää keinona sitä vastaan elämää ulkoilmassa, vaelluselämää; kohtuullisuutta ja ruuan valintaa; varovaisuutta kaikenlaisia väkijuomia kohtaan; samoin varovaisuutta kaikkia mielen liikutuksia kohtaan, jotka kiihottavat sappea, jotka kuumentavat verta; suruja ei lainkaan, ei itsensä eikä toisten vuoksi. Hän vaatii esityksiä, jotka joko rauhoittavat tai huvittavat — hän keksii keinoja vieroittaakseen toisista. Hän käsittää hyvyyden, hyväntahtoisuuden terveyttä vaativiksi. Rukous on poistettu, samoin myös itsensä kiduttaminen; ei mitään kategoorista imperatiivia, ei mitään pakkoa yleensä, ei edes luostarikunnassakaan (— saattaa päästä jälleen pois —). Nämä kaikki olivat keinoja tekemään voimakkaammaksi tuon ylen suuren ärtyisyyden. Senvuoksi juuri hän ei vaadikaan taistelua toisinajattelevia vastaan; hänen oppinsa ei suojele itseään miltään niin kuin kostontunteelta, väkinäisyydeltä, ressentimentiltä (— "ei vihollisuudella vihollisuus lopu": koko buddalaisuuden liikuttava loppukerto…). Ja syystä kyllä: juuri nämä mielenliikutukset olisivat täydellisesti epäterveellisiä dieteettiseen päätarkoitukseen katsoen. Henkisen väsymyksen, jonka hän löytää, ja joka ilmenee aivan liian suuressa "objektiivisuudessa" (s.o. yksilöintressin heikentymisessä, tasapainon, "itsekkäisyyden" menettämisessä), hän voittaa ankarasti palauttamalla henkisimmätkin intressit persooniin. Buddan opissa käy itsekkäisyys velvollisuudeksi: "yksi on tarpeellinen", "kuinka vapaudut kärsimyksestä" tasoittaa ja rajoittaa koko henkisen dieetin (— on ehkä johdettava mieleen tuo ateenalainen, joka samoin soti puhdasta "tieteellisyyttä" vastaan, Sokrates, joka myös probleemien maailmassa kohotti personaali-egoismin moraaliksi).
21.
Edellytyksenä buddalaisuuteen on hyvin leuto ilmanala, tapojen suuri lempeys ja ylevyys; militarismia ei ole olemassa; sekä että liike on saanut alkunsa korkeammista ja vieläpä oppineista säädyistä. Tavoitetaan iloisuutta, hiljaisuutta, toiveista vapautumista korkeimpana päämääränä, ja päämäärä saavutetaan. Buddalaisuus ei ole uskonto, missä vain pyritään täydellisyyteen: täydellisyys on siinä normaalista. —
Kristinopissa tunkevat voitettujen ja alistettujen vaistot etualalle: alhaisimmat luokat etsivät siinä onneaan. Täällä käytetään sellaisia keinoja ikävää vastaan kuin kasuistiikkaa synnistä, itsekritiikkiä, omantunnoninkvisitsioonia; täällä ylläpidetään taukoamatta (rukouksella) mielenliikutusta mahtavaa olentoa kohtaan, jota kutsutaan "jumalaksi"; täällä pidetään korkeinta saavuttamattomana, lahjana, "armona". Täällä puuttuu myöskin julkisuutta: lymypaikka, pimeä ala on kristillistä. Täällä halveksitaan ruumista, terveydenhoito kielletään aistillisuutena; kirkko suojelee itseään puhtaudeltakin (ensimäinen kristillinen teko maurilaisten karkottamisen jälkeen oli yleisten kylpypaikkojen sulkeminen, joita Kordovassa yksin oli 270). Kristillistä on jonkunlainen halu julmuuteen itseään ja toisia kohtaan; viha toisinajattelevia kohtaan; tahto vainoamiseen. Synkät ja kiihdyttävät esitykset ovat etualalla; halutuimmat, korkeimmilla nimillä kuvatut tilat ovat kaatumataudinkohtauksia; ruokajärjestelmä valitaan siten, että se edistää sairaloisia ilmiöitä ja kiihottaa liiaksi hermoja. Kristillistä on verivihollisuus maan herroja kohtaan, "ylhäisiä" kohtaan — sekä myöskin kavala, salainen kilpailupyrkimys (— heille jätetään "ruumis", tahdotaan vain "sielua"…). Kristillistä on viha henkeä kohtaan, hengen uljuutta, rohkeutta, vapautta, libertinagea kohtaan; kristillistä on viha aisteja kohtaan, aistien iloja kohtaan, iloa kohtaan yleensä…
22.
Kun kristinoppi jätti ensimäisen maaperänsä, alhaisimmat säädyt, antiikisen maailman Manalan, ja läksi barbaarikansojen keskuuteen etsimään valtaa, ei sillä ollut edellytyksenä enää väsyneitä ihmisiä, vaan henkisesti villiytyneitä ja itseään raatelevia, voimakas, mutta epäonnistunut ihminen. Tyytymättömyys itseensä, itsestään kärsiminen ei ole täällä kuten buddalaisten keskuudessa suunnatonta ärtyisyyttä ja kykyä tuntea tuskaa, vaan pikemmin valtavaa halua tuottaa tuskaa, antaa tilaisuus sisällisen jännityksen puhkeamiselle vihollismielisissä teoissa ja esityksissä. Kristinoppi tarvitsi barbaarisia käsitteitä ja arvoja päästäkseen barbaarien herraksi: sellaisia käsitteitä ovat esikoisuhri, verenjuominen ehtoollisessa, hengen ja kultuurin halveksiminen; kiduttaminen jokaisessa muodossa, aistillisissa ja epäaistillisissa; jumalanpalveluksen suuri komeus. Buddalaisuus on uskonto myötäsyntyisille ihmisille, lempeille, hiljaisille, liian henkeviksi käyneille roduille (— Europa ei ole vielä pitkiin aikoihin kypsynyt siihen —): se palauttaa heidät rauhaan ja iloisuuteen, dieettiin henkisissä asioissa, jonkunlaiseen karkaisuun ruumiillisessa suhteessa. Kristinoppi tahtoo päästä petoeläinten herraksi; sen keinona on tehdä ne sairaiksi — heikontaminen on kesyttämisen, "sivistyksen" kristillinen resepti. Buddalaisuus on päättyneen, väsyneen sivistyksen uskonto, kristinoppi sitävastoin ei löydä sitä alettunakaan, — muutamissa olosuhteissa se perustaa sen.
23.
Buddalaisuus, toistan sen vielä, on sata kertaa kylmempi, totuudenmukaisempi, objektiivisempi. Sen ei tarvitse enää tehdä itselleen kärsimystään, taipumustaan tuskaan säädylliseksi selittämällä sitä synnin seuraukseksi, — se lausuu vain, mitä se ajattelee: "minä kärsin". Barbaarille sitävastoin ei kärsimys itsessään ole säädyllistä: hän tarvitsee ensin selityksen myöntääkseen itselleen, että hän kärsii (hänen vaistonsa käskee hänen pikemmin kieltämään kärsimyksen, äänettömänä kantamaan sen). Täällä oli sana "perkele" hyväteko: oli olemassa ylivoimainen ja peljättävä vihollinen, ei tarvinnut hävetä, että kärsi sellaisesta vihollisesta.
Kristinopilla on oikeastaan muutamia hienouksia, jotka kuuluvat itämaihin. Ennen kaikkea se tietää, että itse asiassa on täydellisesti yhdentekevää, onko jokin totta, mutta tärkeintä on, jos se uskotaan todeksi. Totuus ja jonkin todeksi uskominen ovat kaksi toisistaan kokonaan ulkopuolella olevaa intressimaailmaa, melkein toistensa vastakohtia, — niihin joutuu perinpohjin toisistaan eroitettuja teitä. Olla tästä tietoinen — se tekee itämailla jo miltei viisaaksi: niin ymmärtävät bramiinit sen, niin ymmärtää Plato sen, niin jokainen esoteerisen viisauden oppilas. Jos siinä uskossa esim. on onnea, että on lunastettu synnistä, niin siihen ei vaadita edellytykseksi, että ihminen on syntinen, vaan että hän tuntee itsensä syntiseksi. Mutta jos yleensä usko ennen kaikkea on välttämätön, täytyy järki, tieto, tutkimus saada huonoon maineeseen: tie totuuteen käy kielletyksi tieksi. — Väkevä toive on paljon suurempi elämän kiihoitin kuin jokin erikoinen, todellisesti sattuva onni. Täytyy ylläpitää kärsiviä toiveella, jota mikään todellisuus ei voi kumota, — jota täyttymys ei ratkaise: tuonpuoleinen toive. (Juuri kykynsä takia ylläpitää onnetonta, pitivät kreikkalaiset toivoa pahimpana pahana, todellisena salakavalana pahana: se pysyi pohjasakkana pahan astiassa). — Jotta rakkaus olisi mahdollinen, täytyy jumalan olla persoona; jotta alimmat vaistot voisivat puhua puolestaan, täytyy jumalan olla nuori. Naisten kaipuun takia täytyi työntää etualalle ihana pyhimys, miesten takia Maria. Tämä sillä edellytyksellä, että kristinoppi tahtoo päästä herraksi maaperään, missä afrodiitiset tai adoniskultit ovat määränneet kultin käsitteen. Siveysvaatimus vahvistaa uskonnollisen vaiston kiihkeyttä ja hartautta — se tekee kultin lämpimämmäksi, haaveksivammaksi, sielukkaammaksi. — Rakkaus on tila, missä ihminen elävimmin näkee oliot sellaisina kuin ne eivät ole. Illusoorinen voima on saavuttanut silloin huippunsa, samoin myös sulostuttava, kirkastava voima. Rakkaudessa sietää enemmän kuin muutoin, kärsii kaikkea. Tuli keksiä uskonto, jossa voi tulla rakastetuksi: sillä on päästy pahimmasta elämässä — sitä ei nähdä enää lainkaan. — Olkoon se sanottu kolmesta kristillisestä hyveestä uskosta, rakkaudesta, toivosta: minä kutsun niitä kristinopin kolmeksi viisaudeksi. — Buddalaisuus on liian kypsä liian positiivinen ollakseen siten älykäs.
24.