5.
Kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, katseli hän jälleen kansaa ja vaikeni. "Tuossa he seisovat, puhui hän sydämelleen, he nauravat: he eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.
"Täytyykö heiltä ensin särkeä korvat, jotta he oppisivat silmillä kuulemaan? Täytyykö rämistä kuin vaskirummut ja katumussaarnaajat? Vai uskovatko he ainoastaan änkyttäjää?
"Heillä on jotakin, josta he ylpeilevät. Miten nimittävät he sitten sitä, joka tekee heidät ylpeiksi? Sivistykseksi he sitä nimittävät, se asettaa heidät vuohipaimenista edelle.
"Siksi he eivät kuule mielellään itsestään sanaa 'ylenkatse'. Niinpä tahdon puhua heidän ylpeydelleen.
"Niinpä tahdon puhua heille halveksittavimmasta: mutta se on viimeinen ihminen."
Ja näin puhui Zarathustra kansalle:
Jo on aika, että ihminen asettaa itselleen päämaalinsa. Jo on aika, että ihminen istuttaa korkeimman toiveensa idun.
Vielä on hänen maansa kylliksi rikas siihen. Mutta tämä maa on kerran oleva karu ja taltutettu, eikä yksikään korkea puu voi enää siitä kasvaa.
Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää linkoa kaipuunsa nuolta ihmistä ylemmä, ja jolloin hänen jousenjänteensä on vieroittunut viuhinastaan!