Totisesti, te ette tunne hengen ylpeyttä! Mutta vielä vähemmin te kestäisitte hengen vaatimattomuutta, jos se kerran tahtoisi puhua!
Ettekä te tohtineet vielä milloinkaan heittää henkeänne lumihautaan: te ette ole kyllin kuumia tehdäksenne sitä. Siksi te ette tunne myöskään pakkasen ihastuksia.
Mutta kaikessa te asetutte liian tuttavalliselle kannalle hengen kanssa; ja viisaudesta te teitte usein vaivais- ja sairashuoneen huonoille runoilijoille.
Te ette ole kotkia: siksi te ette tunne hengen onnea kauhussa. Ja ken ei ole lintu, hän älköön ottako asuntoaan pohjattomuuksien yllä.
Te olette haaleita: mutta kylmänä virtaa jokainen syvä tieto. Jääkylmiä ovat hengen sisimmät kaivot: virvoitus kuumille käsille ja toimivaisille.
Arvokkaina te seisotte ja kankeina ja selkä suorana, te ylistetyt viisaat! — teitä ei kiihoita mikään väkevä tuuli eikä tahto.
Ettekö nähneet milloinkaan purjeen kulkevan yli meren, pullistuneena ja paisuvana ja vapisevana tuulen kiivaudesta?
Purjeen lailla, hengen kiivaudesta vavisten, kulkee minun viisauteni yli meren — minun kesytön viisauteni!
Mutta te kansan palvelijat, te ylistetyt viisaat, — miten te voisitte kulkea minun kanssani! —
Näin puhui Zarathustra.