Oi, ja nyt sinä jälleen avasit silmäsi, rakas elämä! Ja minusta tuntui, että vaivuin tutkimattomaan jälleen. —
Näin lauloi Zarathustra. Mutta kun tanssi oli tauonnut ja tytöt olivat lähteneet pois, kävi hän surulliseksi.
"Aurinko on jo kauan sitten laskenut, sanoi hän viimein; niitty on kostea, metsät huokuvat kylmyyttä.
"Tuntematon on luonani ja katselee miettiväisesti. Mitä? Sinä elät vielä, Zarathustra?
"Miksi? Mitävarten? Millä? Mihin? Missä? Miten? Eikö ole hulluutta elää vielä? —
"Oi, ystäväni, ilta se on, joka minusta niin kysyy. Suokaa minulle anteeksi minun surumielisyyteni.
"Ilta on joutunut: suokaa minulle anteeksi, että ilta on joutunut!"
Näin puhui Zarathustra.
Hautalaulu.
"Tuolla kohoo hautasaari, tuo äänetön; tuolla ovat minunkin nuoruuteni haudat. Sinne minä tahdon elämän ikivihannan seppeleen viedä."