Näin sydämessäni päättäen minä purjehdin yli meren. —
Oi te, minun nuoruuteni näyt ja ilmestykset! Oi, te rakkauden silmäykset kaikki, te jumalaiset hetket! Miten nopeasti te minulta sammuitte! Vainajinani teitä tänään muistelen.
Teistä, te rakkaimmat vainajani, aaltoilee ihana tuoksu, tuoksu, joka sydämet ja kyynelet kirvoittaa. Totisesti, se värisyttää ja hellyttää yksin purjehtivaisen sydäntä.
Vielä nytkin minä olen rikkain ja kadehdittavin minä kaikista yksinäisin! Sillä tehän olitte kuitenkin minun, ja minä olen vieläkin teidän: sanokaa, kenelle muulle kuin minulle sellaisia ruusuomenia puusta putosi?
Yhä vieläkin olen teidän rakkautenne perillinen ja maa-ala, teidän muistoksenne vielä minussa kukkivat kirjavat, kesyttömät hyveet, oi, te korkeasti rakastetut!
Oi, me olimme luodut jäämään lähelle toisiamme, te ihanat, oudot ihmeet; ettekä te tulleet arkojen lintujen lailla minun ja minun pyyteitteni luo — ette, vaan kuin uskolliset uskollisen luo!
Niin, uskollisuuteen luodut, kuten minä, ja hentoihin iankaikkisuuksiin: täytyykö minun nyt nimittää teitä uskottomuutenne mukaan, te jumalalliset silmäykset ja silmänräpäykset: muita nimiä minä en ole vielä oppinut.
Totisesti, liian nopeasti te kuolitte minulta, te pakolaiset. Ette kuitenkaan te paenneet minua, enkä minäkään teitä: viattomia me olemme toisiamme kohtaan uskottomuudessamme.
Surmatakseen minut he kuristivat teidät, te toiveitteni laululinnut! Niin, teitä kohti, te rakkaimmat, ampui ilkeys aina nuolensa — osuakseen minun sydämeeni!
Ja se osui! Sillä ettekö te olleet alati lähinnä minun sydäntäni, minun omaisuuteni ja maaperäni: senvuoksi teidän täytyi kuolla nuorina ja ylen varhain!