"Miksi? sanoi Zarathustra. Sinä kysyt miksi? Minä en kuulu niihin, joilta saa kysyä heidän syitään.
"Onko minun kokemukseni sitten eilispäivän lapsi? Siitä on kauan kuin minä elin mielipiteitteni syyt.
"Eikö minun täytyisi olla muiston malja, jos tahtoisin pitää vielä syynikin luonani?
"Liian paljon on minulle jo siinä, että säilytän itse mielipiteet; ja moni lintu lentää minun luotani.
"Ja joskus minä löydän kyyhkyslakastanikin sinnelentäneen eläimen, joka on minulle outo, ja joka vapisee, kun lasken käteni sen päälle.
"Kuitenkin, mitä Zarathustra sanoi sinulle kerran? Että runoilijat valhettelevat liian paljon? — Mutta Zarathustrakin on runoilija.
"Uskotko sinä nyt, että hän lausui tässä totuuden? Miksi uskot niin?"
Oppilas vastasi: "minä uskon Zarathustraan." Mutta Zarathustra pudisti päätään ja hymyili.
Usko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.
Mutta siinä tapauksessa, että joku täydellä todella sanoisi, että runoilijat valhettelevat liian paljon: niin hän on oikeassa, — me valhettelemme liian paljon.