Totisesti, alati se vetää meitä sinne — nimittäin pilvien valtakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä sitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: —
Ja eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! — kaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.
Oi, miten väsynyt minä olen kaikkeen tuohon riittämättömään, jonka välttämättä tulee olla tapahtumus! Oi, miten väsynyt minä olen runoilijoihin! —
Kun Zarathustra puhui näin, suuttui hänen oppilaansa häneen, mutta hän vaikeni. Ja Zarathustrakin vaikeni; ja hänen silmänsä oli kääntynyt sisäänpäin, ikäänkuin se olisi katsellut kaukaisiin etäisyyksiin. Viimein hän huokasi ja veti henkeään.
Minä olen tämänpäivän ja menneisyyden lapsi, sanoi hän sitten; mutta jotakin on minussa, joka on huomisesta ja ylihuomisesta ja tulevaisesta.
Minä olen väsynyt runoilijoihin, vanhoihin ja uusiin; pintapuolisia he ovat minulle kaikki ja matalia meriä.
He eivät ajatelleet kyllin syvästi: siksi heidän tunteensa ei vajonnut alas pohjiin saakka.
Hiukan hekumaa ja hiukan ikävää: se on heidän parhain ajattelunsa ollut.
Aavehenkäystä ja -liihoittelua on minulle kaikki heidän harpunhelinänsä: mitä he tiesivät tähänsaakka sävelten palavuudesta! —
He eivät ole minulle myöskään kyllin puhtaita: he sekoittavat kaikki vetensä, jotta se näyttäisi syvältä.