Totisesti: kauniin kalansaaliin sai Zarathustra tänään! Yhtään ihmistä hän ei saanut, mutta sai toki ruumiin.
Kamala on inhimillinen olemus ja yhä vielä vailla tarkoitusta: silmänkääntäjä voi tulla sille turmakohtaloksi.
Minä tahdon opettaa ihmisille heidän olemuksensa tarkoituksen: joka on yli-ihminen, salama synkästä pilvestä: ihmisestä.
Mutta vielä olen heistä kaukana ja minun aistini ei puhu heidän aisteilleen. Puolimatka olen vielä ihmisille narrin ja ruumiin välillä.
Pimeä on yö, pimeitä ovat Zarathustran tiet. Tule, kylmä ja kangistunut toveri! Minä kannan sinut sinne, kussa sinut käsilläni hautaan.
8.
Kun Zarathustra oli tämän sanonut sydämelleen, nosti hän ruumiin selkäänsä ja läksi tielle. Eikä hän ollut vielä sataa askelta astunut, kun eräs ihminen hiipi hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa — ja katso! se, joka puhui, oli silmänkääntäjä tornista. "Mene pois tästä kaupungista, oi Zarathustra, puhui hän; liian monet vihaavat sinua täällä. Sinua vihaavat hyvät ja vanhurskaat, ja he kutsuvat sinua vihollisekseen ja halveksijakseen; sinua vihaavat oikeauskoiset, ja he kutsuvat sinua joukon vaaraksi. Sinun onnesi oli, että sinulle naurettiin: ja totisesti, sinä puhuit kuin silmänkääntäjä. Sinun onnesi oli, että liityit tuon kuolleen koiran kumppaniksi; alentuessasi niin, olet pelastanut itsesi täksi päivää. Mutta mene pois tästä kaupungista — tai juoksen huomenna ylitsesi, elävä kuolleen ylitse." Ja sanottuaan tämän, katosi mies; mutta Zarathustra vaelsi eteenpäin halki pimeiden katujen.
Kaupungin portilla kohtasivat haudankaivajat hänet: he valaisivat soihdulla hänen kasvonsa, tunsivat Zarathustran ja pilkkasivat häntä kovin. "Zarathustra kantaa pois tuon kuolleen koiran: hyvä, että Zarathustra rupesi haudankaivajaksi! Sillä meidän kätemme ovat liian puhtaat tarttumaan tuohon paistiin. Tahtooko Zarathustra ehkä varastaa perkeleeltä hänen palansa? No hyvä! Ja maistuvata ateriaa! Kunhan ei vain perkele olisi parempi varas kuin Zarathustra, — hän varastaa heidät molemmat, hän syö heidät molemmat!" Ja he nauroivat keskenään ja iskivät päänsä yhteen.
Zarathustra ei vastannut sanakaan, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli kulkenut kaksi tuntia, ohi metsien ja rämeikköjen, silloin hän oli liiaksi kuullut susien nälkäistä ulvontaa, ja hänelle itselleen tuli nälkä. Senvuoksi hän pysähtyi erään yksinäisen talon luo, jossa paloi kynttilä.
"Nälkä yllättää minut kuin ryöväri, sanoi Zarathustra. Metsissä ja rämeiköissä yllättää nälkäni minut, ja yön synkeydessä.