Vaeltaja.
Sydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen vievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle: sillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä ulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin; ne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli meren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä astuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten monelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.
Minä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en rakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.
Ja mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, — vaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain oman itsensä.
Se aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja mitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.
Se kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni — minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja napitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.
Ja yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni minun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.
Mutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: "Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu ja kuilu — ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi on tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain rohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!