Oi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta öistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun täytyy nyt astua alas!
Korkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi minun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:
— syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen mustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä olen valmis.
Mistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin minä opin, että ne tulevat merestä.
Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen seiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. —
Näin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun hän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden keskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä kaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.
Vielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen silmä katselee minua.
Mutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös, että se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.
Kuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista odotuksista?
Oi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni itsellenikin sinun takiasi.