Oi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti, totisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! —
Ja niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti itselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua merellekin?
Oi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta ylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit luottavaisena kaiken hirvittävän luo.
Jokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä hengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä —: ja heti sinä olit valmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.
Rakkaus on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, mikä vain elää! Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun kainouteni rakkaudessa! —
Näin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin hän ajatteli hyljättyjä ystäviään -, ja ikäänkuin hän ajatuksillaan olisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa takia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: — suuttumuksesta ja kaipuusta Zarathustra itki katkerasti.
Näystä ja arvoituksesta.
l.
Kun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa — sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka tuli autuailta saarilta —, silloin syntyi suuri uteliaisuus ja odotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä ja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin. Mutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän oli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli tällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta Zarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja eivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa hänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: — silloin hän alkoi puhua näin:
Teille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein peljättävillä merillä purjehti,