— teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden sielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:
— sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te voitte arvata, siellä te vihaatte selvitystä —
teille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä näin, — yksinäisimmän näkemän näyn. —
Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän — synkkänä ja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko ollut minulta laskenut.
Polku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei yrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman alla.
Ääneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen kiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani ylöspäin.
Ylöspäin: — uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua päin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.
Ylöspäin: — vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä, puoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani läpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.
'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä viisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen viskatun kiven täytyy — pudota!
'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien pirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, — mutta jokaisen viskatun kiven — täytyy pudota!