'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi sinä kyllä viskasit kiven, — mutta sinun päällesi se on putoava takaisin!'
Sitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys painosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää kuin yksinolo!
Minä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, — mutta kaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy ankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää unenhorroksesta. —
Mutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi minulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus käski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai minä!' —
Rohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä — rohkeus, joka ryntää kimppuun: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.
Mutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen. Helisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on syvin tuska.
Rohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla: ja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse katseleminen ole — pohjattomuuksien näkemistä?
Rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin. Mutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo elämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.
Mutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, — rohkeus, joka ryntää kimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä elämä? Hyvä on! Vielä kerran!'
Mutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä korvat on, hän kuulkoon! —