Missä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus? Näinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden keskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa kuutamossa.
Mutta siellä makasi ihminen! Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat pystyssä, vinkuen, — nyt se näki minun tulevan — silloin se ulvoi jälleen. Silloin se huusi: kuulinko minä milloinkaan koiran niin huutavan apua?
Ja, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt. Nuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan, vavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta raskas käärme.
Näinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen kasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen kurkkuunsa — ja pureutui sinne kiinni.
Minun käteni veti, tempoeli käärmettä: — turhaan! se ei temmannut käärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: "Pure! Pure!
"Pää poikki! Pure!" — niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun vihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani huusi yhtenä ainoana huutona minusta. —
Te rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä viekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista riemuitsevat!
Niinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä selittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!
Sillä näky se oli ja aavistus: — mitä näin minä silloin vertauksena? ja ken on se, jonka täytyy kerran tulla?
Ken on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se ihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?