— Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri hyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään —: ja hyppäsi ylös. —
Ei enää paimenena, ei enää ihmisenä — muuttuneena, kirkastuneena, joka nauroi! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä niin, kuin hän nauroi!
Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, — ja nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.
Minun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan vielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! —
Näin puhui Zarathustra.
Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan.
Sydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra yli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta saarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa —: voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen kohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle omalletunnolleen:
Yksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja vapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.
Ehtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä toisenkin kerran: — hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.
Sillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se etsii nyt majakseen valoisan sielun: onnesta on kaikki valo käynyt nyt hiljaisemmaksi.