Oi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon, etsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet vieraanvaraiset sielut.

Oi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla olisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni huomenvalo!

Tovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui niin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi ne ensin.

Näin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa heidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä täydelliseksi.

Sillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä suurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä raskaudesta: niin minä havaitsin olevan.

Vielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen lähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani ja parhaimman maani puut.

Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat autuaat saaret!

Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.

Rosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten seisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.

Siellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo vettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa, itsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.