Tunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani ja syntyäni, — onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin kun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan ottaa: —
— jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja juhlatoveri Zarathustralle —: sellainen, joka kirjoittaa minun tahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi täydellistymiseksi.
Ja hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä itseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan itseni kaikelle onnettomuudelle — itseni viimeiseksi koetukseksi ja tuntemiseksi.
Ja totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin hetki ja hiljaisin hetki — kaikki sanoivat minulle: "on tärkin aika!"
Tuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: "Tule!" Ovi lennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: "Mene!"
Mutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä: pyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä tulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.
Pyytää — se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. Te olette minun, lapseni! Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä mitään pyytämistä.
Mutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa mehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun ylitseni pois.
Pakkasta ja talvea minä himoitsin jo: "oi, että pakkanen ja talvi saisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!" huokasin minä: — silloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.
Minun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska heräsi —: nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.