Ja Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi surullisena: "kaikki on käynyt pienemmäksi!
"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän käy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!
"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää tarvitse kumartaa — ei enää tarvitse kumartaa pienille!" — ja Zarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. —
Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.
2.
Minä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät anna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.
He tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille ihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, — ja koska minun on vaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat välttämättömiä!
Vielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota kanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille kanoille paha.
Minä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa kohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin viisaudelta.
He kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, — he puhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele — minua!