Vai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan? — Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt — päivä tulee?
Maailma on syvä —: ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut. Ei kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt!
Oi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni ennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! —
Näin puhui Zarathustra.
Pienentävästä hyveestä.
1.
Kun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös vuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä ja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi itsestään: "katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee takaisin lähteeseen!" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä ihmiselle oli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai pienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän ihmetteli ja sanoi:
"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei asettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!
"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi panisi ne takaisin laatikkoonsa!
"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko miehet mennä niihin sisälle ja astua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai herkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan herkutella."