Sillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja tuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain haihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.
Totisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan: "kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas, umpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas."
"Umpimähkäisyys" — se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin takaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen orjuudesta.
Tämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon kaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään "iankaikkinen tahto" — lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.
Tämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan opettaessani: "kaikessa on yksi mahdotonta — järkevyys!"
Hiukan järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen, — tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia on viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!
Hiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan varmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä mieluummin — tanssivat sattuman jaloilla.
Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle sinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia järkihämähäkkejä ja -hämähäkinverkkoja: —
— että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että sinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia varten! —
Mutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun tahdoin siunata sinua?