Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja: ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, — tuon suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.
Noita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä: noita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä saakka kiroamaan.
Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla, mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut, valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!
Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua niiden kattilavatsoilla: —
— suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! — Koska ne ryöstävät sinulta minun myöntämiseni! ja aameneni!
Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä ja hitaita vaeltavia pilviä.
Ja "ken ei voi siunata, hänen tulee oppia kiroamaan!" — tämä kirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä mustinakin öinä minun taivaallani.
Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! — alas kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.
Siunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä taistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni siunaamiseen vapaiksi.
Mutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen omana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja iankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!