Että sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että sinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:
Oi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen aurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.
Me olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja pohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.
Me emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon —: me vaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.
Etkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni sisarsielu?
Yhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli itseemme ja pilvettömästi hymyilemään: —
— pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta kaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena savuavat.
Ja jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja harhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, ketä minä vuorilta alati etsin, ellen sinua?
Ja kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja avuttoman hätäapua: — lentää tahtoo minun koko tahtoni, lentää sinuun!
Ja ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä sinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi sinua!