l.
Minun puheenparteni — on kansan: liian karkea ja sydämensuora se on silkkijäniksille. Ja vielä vieraammalta kaikuu minun sanani kaikille mustekaloille ja kynäketuille.
Minun käteni — on narrinkäsi: voi kaikkia pöytiä ja seiniä, joissa vielä on tilaa narrikoruille ja narritöherryksille!
Minun jalkani — on hevosenjalka: sillä minä kapsutan, nelistän yli kantojen ja kivien, ristiin rastiin yli kenttien, ja olen pirullisen iloinen kaikesta nopeasta juoksusta.
Minun vatsani — on kai kotkan vatsa? Sillä se rakastaa enimmän lampaanlihaa. Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.
Viattomista asioista ravittu ja vähästä, valmis ja kärsimätön lentämään, lentämään pois — se on nyt minun laatuni: kuinka ei jotakin siinä olisi linnun lajia!
Ja varsinkin, että minä olen raskauden hengen vihollinen, se on linnun lajia: ja totisesti, verivihollinen, perivihollinen, ikivihollinen! Oi, minnekä minun vihollisuuteni ei ole jo lentänyt ja tiehensä lentänyt!
Siitä minä voisin laulaa laulun — — ja tahdon laulaa sen: vaikkakin olen yksin tyhjässä huoneessa ja vaikka minun täytyy laulaa se omille korvilleni.
Toisia laulajia on tosin, joiden kaulan vasta täysi huone saa pehmeäksi, käden puheliaaksi, silmän eläväksi, sydämen valvovaksi: — niiden kaltainen minä en ole. —
2.