Ja me — me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi annetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me hikoilemme, niin meille sanotaan: "Niin, elämä on raskasta kantaa!"
Mutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että hän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän polvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.
Varsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian monta vierasta raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, — nyt hänestä tuntuu elämä erämaalta!
Ja totisesti! Moni omakin on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä ihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja tavoittaa vaikeata —,
— niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta rukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia: omistaa kuori ja ihana muoto ja viisas sokeus!
Ja jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on halpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa yhtään maistajaa.
Naiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän laihempi — oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!
Vaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu valheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.
Mutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on minun hyväni ja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka puhuu: "kaikille hyvä, kaikille paha."
Totisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki on hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun kaikkeentyytyväisiksi.