Nyt minä odotan omaa lunastustani —, jotta minä viimeisen kerran menisin heidän luoksensa.
Sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä: heidän joukossaan minä tahdon käydä perikatoon, kuollen minä tahdon antaa heille rikkaimman lahjani!
Auringolta minä opin sen, silloinkuin se laskee, tuo yltäkylläinen: kultaa valaa se silloin mereen tyhjentymättömästä rikkaudestaan, —
— niin, että köyhinkin kalastaja kultaisin airoin soutaa! Tämän minä näin nimittäin kerran, enkä lakannut kyynelehtimästä sitä katsellessani. — —
Auringon lailla tahtoo Zarathustrakin laskeutua: nyt hän istuu täällä ja odottaa, vanhoja rikottuja tauluja ympärillään ja myös uusia tauluja, — puoleksi kirjoitettuja.
4.
Katso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka kantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? —
Näin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: älä säästä lähimmäistäsi! Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.
On olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse! Mutta vain silmänkääntäjä ajattelee: "ihmisen voi myöskin hypätä yli."
Voita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit ryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!