— "oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa iankaikkisesti takaisin!" —
Alastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen ja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, — liian-inhimillisenä suurimmankin!
Liian pieni suurin! — se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja pienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni kaikkeen olemassaoloon!
Oi, iljetys! lljetys! lljetys! — — Näin puhui Zarathustra ja huokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen eläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.
"Älä puhu enää, sinä elpyvä! — niin vastasivat hänelle hänen eläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua yrttitarhan lailla.
"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin laululintujen luo: jotta oppisit heiltä laulamaan!
"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin tahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä."
— "Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi Zarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä lohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!
"Että minun jälleen täytyy laulaa, — sen lohdutuksen minä löysin itselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä laulun?"
— "Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen; ennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!