Ihminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu itseään "syntiseksi" ja "ristinkantajaksi" ja "parannuksentekijäksi", älkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä valittamisessa ja syyttämisessä!
Ja minä itse — tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi, eläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen pahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, —
— että kaikki pahin on hänen parhain voimansa ja kovin kivi korkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi:
Ei minua ole tähän kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen olevan pahan, — vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä huutanut:
Oi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen parhaimpansa on niin ylen pieni!
Suuri kyllästys ihmiseen — se tukahutti minut ja oli madellut minun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, tietäminen tukahuttaa."
Pitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut surullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.
"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt, pieni ihminen" — niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi jalkojaan eikä voinut vaipua uneen.
Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.
Minun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää nousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja kalvoi ja valitti päivin ja öin: