"Kaikki murtuu, kaikki liittyy jälleen; iankaikkisesti itseänsä rakentaa sama olemisen huone. Kaikki eroo, kaikki kohtaa jälleen; iankaikkisesti uskollinen itselleen on olemisen sormus.
"Jokainen 'nyt' on olemisen alku; jokainen 'täällä' sitä pallona kiertää 'siellä'. Keskus on kaikkialla. Käyrä on iankaikkisuuden polku." —
— Oi te ilvehtijät ja vääntöurut! vastasi Zarathustra ja hymyili jälleen, kuinka hyvin te tiedätte, minkä seitsemässä päivässä täytyi käydä toteen: —
— ja kuinka tuo peto mateli minun kurkkuuni ja tukahutti minut! Mutta minä purin siltä pään poikki ja syljin sen kauaksi luotani.
Ja te — te teitte jo laulun siitä? Mutta nyt minä makaan tuossa, väsyneenä vielä tästä puremisesta ja sylkemisestä, sairaana vielä omasta lunastuksesta.
Ja te olitte kaiken tämän katsojina? Oi eläimeni, oletteko tekin julmia? Oletteko te tahtoneet katsoa minun suurta tuskaani, niinkuin ihmiset tekevät? Sillä ihminen on julmin eläin.
Murhenäytelmät, härkätaistelut ja ristiinnaulitsemiset ovat häntä tähän saakka parhaiten miellyttäneet maan päällä; ja kun hän keksi itselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä.
Kun suuri ihminen huutaa —: heti paikalla juoksee pieni sinne; ja himosta riippuu kieli hänen kurkustaan. Mutta hän kutsuu sitä "säälikseen".
Pieni ihminen, varsinkin runoilija — kuinka innokkaasti hän syyttää sanoissa elämää! Kuulkaa häntä, mutta älkää ummistako korvianne siltä himolta, mikä on kaikessa syytöksessä!
Tuollaiset elämän syyttäjät: ne elämä voittaa yhdellä silmäniskulla. "Sinä rakastat minua? sanoo tuo julkea; odota vielä hiukan, vielä minulla ei ole sinua varten aikaa."