"Tuliko ehkä uusi tieto sinun tykösi, hapan, raskas lieto? Hapatetun taikinan lailla sinä lepäsit, sinun sielusi nousi ja paisui yli kaikkien laitojensa. —"
Oi eläimeni, vastasi Zarathustra, jatkakaa haasteluanne ja antakaa minun kuunnella! Minua virvoittaa niin, kun te haastelette: missä haastellaan, siellä on maailma minulle jo kuin yrttitarha.
Miten ihanaa se on, että on olemassa sanoja ja säveliä: eivätkö sanat ja sävelet ole sateenkaaria ja kangastussiltoja ikuisesti-eroitetun välillä?
Jokaisella sielulla on toinen maailma omanaan; jokaiselle sielulle on jokainen toinen sielu tuonpuoleinen maailma.
Juuri samankaltaisimpien välillä näkö valhettelee ihanimmin; sillä pienimmän kuilun yli on vaikeinta rakentaa silta.
Minulle — miten voisi minulle olla olemassa mitään ulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta sen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että me unhoitamme!
Eivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että ihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen: sillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.
Miten ihanaa on kaikki puhuminen ja sävelien kaikki valheet! Sävelin meidän rakkautemme tanssii kirjavilla sateenkaarilla. —
— "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet nyt, sellaisille, jotka ajattelevat niinkuin me, tanssivat kaikki kappaleet itsestään: saapuu ja sulkee käden käteen ja nauraa ja pakenee — ja tulee takaisin.
"Kaikki menee, kaikki tulee takaisin; iankaikkisesti pyörii olemisen pyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii; iankaikkisesti kulkee olemisen vuosi.