Sinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata — puhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua!
Minä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän puoltaja, — sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani!
Terve minulle! Sinä tulet, — minä kuulen sinut! Minun pohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon suistanut!
Terve minulle! Tännepäin! Anna kätesi — — haa! päästä! Hahaa! — —
Iljetys, iljetys, iljetys — — — voi minua!
2.
Mutta tuskin Zarathustra oli puhunut nämä sanat, silloin hän syöksyi maahan kuin kuollut ja jäi kauan kuolleen lailla makaamaan. Mutta kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, silloin hän oli kalpea ja vapisi ja jäi makaamaan eikä tahtonut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Sellaista tilaa kesti seitsemän päivää; mutta hänen eläimensä eivät hyljänneet häntä päivällä eivätkä yöllä, paitsi että kotka lensi ulos ravintoa etsimään. Ja mitä se toi ja ryösti kokoon, sen se asetti Zarathustran vuoteelle: niin että Zarathustra lepäsi viimein keltaisien ja punaisien marjojen, rypäleiden, ruusuomenien, hyvänhajuisten yrttien ja pinjankäpyjen alla. Mutta hänen jalkojensa juureen oli levitetty kaksi lammasta, jotka kotka oli vaivalla ryöstänyt niiden paimenilta.
Viimein, seitsemän päivän päästä, kohensihe Zarathustra istumaan vuoteelleen, otti ruusuomenan käteensä, haistoi sitä ja huomasi sen hajun suloiseksi. Silloin hänen eläimensä uskoivat, että aika oli tullut puhua hänen kanssaan.
"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää maannut noin, silmät raskaina: etkö sinä tahdo viimein nousta jälleen jaloillesi?
"Astu ulos luolastasi: maailma odottaa sinua kuin yrttitarha. Tuuli leikkii raskailla sulotuoksuilla, jotka tahtovat sinun luoksesi; ja kaikki purot tahtoisivat juosta sinun jäljessäsi.
"Kaikki kappaleet kaipaavat sinua, koska sinä nyt seitsemän päivää olet ollut yksin, — astu ulos luolastasi! Kaikki kappaleet tahtovat olla sinun lääkäreitäsi!