— aurinko itse ja järkähtämätön auringontahto, valmis hävitykseen voitossa!
Oi tahto, kaiken hädän kääntyminen, sinä minun välttämättömyyteni!
Säästä minut yhteen ainoaan suureen voittoon! — —
Näin puhui Zarathustra.
Elpyvä.
l.
Eräänä aamuna, ei kauan sen jälkeen kuin Zarathustra oli palannut takaisin luolaan, ponnahti hän ylös vuoteeltaan kuin mieletön, huusi hirvittävällä äänellä ja käyttäytyi ikäänkuin vuoteella olisi maannut vielä joku, joka ei tahtonut nousta siitä ylös; ja niin kaikui Zarathustran ääni, että hänen eläimensä saapuivat peljästyneinä paikalle, ja että kaikista luolista ja lymypaikoista, jotka olivat lähellä Zarathustran luolaa, kaikki eläimet pakenivat, — lentäen, räpytellen, madellen, hyppien, kukin jalkansa ja siipensä laadun mukaan, jonka he saaneet olivat. Mutta Zarathustra puhui nämä sanat:
Ylös, pohjattomuus-ajatus, minun syvyydestäni! Minä olen sinun kukkosi ja aamunsarastuksesi, unikeko: ylös! ylös! Minun ääneni on kyllä kiekuva sinut valveille!
Irroita korvasi kahleet: kuuntele. Sillä minä tahdon kuulla sinua! Ylös! Ylös! Täällä on kylliksi jyrinää, jotta haudatkin oppivat kuuntelemaan!
Ja hiero uni ja kaikki heikkonäköisyys, sokeus silmistäsi! Kuule minua myöskin silmilläsi: minun ääneni on lääke sokeina syntyneillekin.
Ja jos kerran olet valveillasi, niin sinä olet alati jäävä valveille. Ei minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni käskeä heitä — nukahtamaan jälleen!