Oi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt tuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein kulta-viinirypälein: —
— onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä vielä odotuksestasi.
Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?
Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: — ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti: "Kenen meistä tulee kiittää? —
"— eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole — armahtamista?" —
Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!
Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä silmien-taivaastasi.
Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi kukkuraisesta hyvyydestä.
Sinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa ja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä ja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.
"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?" Näin sinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin hymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.