— katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi takia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen veitseensä!
Mutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi tyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! — katso, minä hymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:
— laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat, kuunnellakseen sinun kaipuutasi, —
— kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen ihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot hyppivät: —
— myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet ihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, —
— tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen herransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen viinitarhaveitsi kädessään, —
— sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön — jolle tulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu sinun hengityksesi tulevaisille lauluille, —
— nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä helisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi tulevaisten laulujen autuudessa! — —
Oi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: että minä käskin sinun laulamaan, katso, se oli minun viimeiseni!
Että minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt tulee — kiittää? — Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi sieluni! Ja minun anna kiittää! —