— Ja jälleen kulki kuita ja vuosia yli Zarathustran sielun, eikä hän pitänyt siitä lukua; mutta hänen hiuksensa kävivät valkeiksi. Eräänä päivänä, kun hän istui kivellä luolansa edustalla ja hiljaa katseli ulos — sieltä näkyy nimittäin ulos merelle ja yli kiemurtelevien kuilujen —, silloin hänen eläimensä kulkivat mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat viimein hänen eteensä.
"Oi Zarathustra, sanoivat ne, tähystätkö sinä ehkä onneasi?" — "Mitä onnesta! vastasi hän, siitä on kauan kuin minä pyrin onneen, minä pyrin työhöni." — "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet jälleen, sen sinä sanot niinkuin se, jolla on yltäkyllin hyvää. Etkö sinä lepää onnen taivaansinisessä meressä?" — "Te ilvehtijät, vastasi Zarathustra ja hymyili, kuinka hyvin te valitsitte tämän vertauksen! Mutta te tiedätte myöskin, että minun onneni on raskas, eikä niinkuin valuva aalto: se ahdistaa minua eikä tahdo minusta erota ja on kuin sulanut piki." —
Silloin hänen eläimensä kulkivat jälleen mietiskeleväisinä hänen ympärillään ja asettuivat sitten uudelleen hänen eteensä. "Oi Zarathustra, sanoivat ne, siitä se siis johtuu, että sinä itse käyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi, vaikka sinun tukkasi tahtoo näyttää valkealta ja pellavan kaltaiselta? Katsohan vaan, sinä olet takertunut pikeesi!" — "Mitä te sanotte, eläimeni, virkkoi Zarathustra ja nauroi, totisesti, minä herjasin, kun puhuin piestä. Niinkuin minulle tapahtuu, niin käy kaikille hedelmille, jotka kypsyvät. Hunaja minun suonissani on se, joka tekee vereni paksummaksi ja sieluni hiljaisemmaksi." — "Niin tulee olemaan, oi Zarathustra, vastasivat eläimet ja tunkeutuivat hänen luoksensa; mutta etkö tahdo tänään nousta korkealle vuorelle? Ilma on puhdas ja tänään näkee maailmaa enemmän kuin milloinkaan." — "Niin, eläimeni, vastasi hän, te neuvotte oivallisesti ja minun mieleni mukaan: minä tahdon tänään nousta korkealle vuorelle! Mutta pitäkää huoli, että minulla on hunajaa siellä tarjolla, keltaista, valkeaa, hyvää, jäänraikasta kaakkukultahunajaa. Sillä tietäkää, minä tahdon uhrata tuolla ylhäällä hunajauhrin." —
Mutta kun Zarathustra oli ylhäällä korkeudessa, lähetti hän eläimet kotia, jotka olivat seuranneet häntä, ja huomasi, että oli nyt yksin: — silloin hän nauroi sydämensä pohjasta, katseli ympärillensä ja puhui näin:
Että minä puhuin uhrista ja hunajauhrista, puheeni viekkaus se oli vain ja, totisesti, hyödyllinen hulluus! Täällä ylhäällä minä voin puhua vapaammin kuin erakkoluolan ja erakko-kotieläinten edessä.
Miksi uhrata! Minä tuhlaan sen, mitä minulle lahjoitetaan, minä tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka minä uskaltaisin kutsua sitä — uhriksi!
Ja kun minä halasin hunajaa, halasin minä vain syöttiä ja suloista mettä ja limaa, jota mörykarhutkin ja kummalliset äreät häijyt linnut kielellään tavoittelevat:
— parhainta syöttiä, sellaista mitä metsästäjät ja kalastajat tarvitsevat. Sillä jos maailma on kuin pimeä eläinmetsä ja kaikkien kesyttömien metsästäjien huvipuisto, niin se näyttää minusta vielä enemmän ja pikemmin pohjattomalta ja rikkaalta mereltä,
— mereltä, joka on täynnä kirjavia kaloja ja äyriäisiä, joita jumalatkin saattaisivat himoita, niin että tulisivat kalastajiksi ja verkonvirittäjiksi tällä merellä: niin rikas on maailma ihmeistä, suurista ja pienistä!
Varsinkin ihmismaailma, ihmismeri: — sitä kohti minä heitän nyt kultaisen ongenvapani ja puhun: aukene, ihmissyvänne!