Aukene ja viskaa minulle kalasi ja välkkyvät äyriäisesi! Parhaimmalla syötilläni minä houkuttelen tänään itselleni kummallisimmat ihmiskalat!
— vieläpä onnenikin minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja etäisyyksiin, aamunkoiton, keskipäivän ja sen mailleenmenon välissä, jotta monet ihmiskalat oppisivat tempomaan ja pyristelemään minun onnessani,
kunnes heidän täytyy, purren minun terävää kätkettyä koukkuani, nousta ylös minun korkeuteeni, nuo kirjavimmat kuilukalat kaikkein pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö.
Tämä minä näet olen alkujen alusta saakka, vetäväinen, puoleensavetäväinen, ylösvetäväinen, vetäjä, kasvattaja ja kurittaja, joka kerran ei puhunut turhaan itselleen: "Tule siksi, mikä olet!"
Siis tulkoot ihmiset tästälähin ylös minun luokseni: sillä minä odotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä minä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.
Siksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla, en kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka on unhoittanut kärsivällisyydenkin, — koska hän ei enää "kärsi".
Minun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai istuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?
Ja totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi että se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa kujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin tälle korkealle vuorelle.
Pyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos se onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi täällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja vihreäksi ja keltaiseksi —
— pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi myrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin "kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!"