"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi, peitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella isoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja kaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!
"Me emme ole ensimäisiä — ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä: tähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan sitä.
"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja kirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn, huonon hengityksen —: hyi, elää roskaväen joukossa,
"— hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys! iljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!" —
"Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt vasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen veljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija."
Heti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki seljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten eteen ja aloitti:
"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat, hänen nimensä on Zarathustra.
"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!' Suokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne: 'mitä enää meistä kuninkaista!'
"Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te saattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te löysitte matkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen."
Kun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä suusta: "meidät on tunnettu!