"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, — mutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa — sillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä pois.
"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille?
Silloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta
kaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin
Zarathustraa!"
Näin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen edessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli sitä kauan ihaillen.
"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on sellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee sitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.
"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?" —
Näin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset ja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:
"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt myös hänet enimmän kadottanut —:
"— katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin? Mutta ken voisi siitä riemuita?" —
— "Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra miettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, kuinka hän kuoli? Onko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi,
"— että hän näki, kuinka ihminen riippui ristillä, eikä kestänyt sitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen kuolemakseen?" — —