"— Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä siemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes ne valuvat kuin maito minun sieluuni!" —
Mutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema yhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä kohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta, ei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet karttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji rumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan saapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa: Käärmeen-kuolemaksi.
Mutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui niinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon raskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja yhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, silloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin ihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä valtasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat nähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka hän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta ilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta kumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee ja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi ihmisääneksi ja ihmispuheeksi: — se kuului näin:
"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä on kosto todistajalle?
"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda, kavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!
"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus, sinä kova pähkinänsärkijä, — arvoitus, joka minä olen! Sano siis: kuka minä olen!"
— Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette, että hänen sielulleen tapahtui? Sääli valtasi hänet; ja hän vaipui yhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut monia puunhakkaajia, — raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka sen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi.
"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet jumalan murhaaja! Anna minun mennä.
"Sinä et kestänyt sitä, joka näki sinut, — joka näki sinut alati ja läpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!"
Näin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui hänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla sanoja. "Jää!" sanoi hän viimein. —