"— Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan:
Terve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!
"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on surmannut hänet — jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni, sitä et tee turhaan.
"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta älä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!
"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani. Eivät vihallaan, eivät takaa-ajajillaan: oi, sellaista vainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!
"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken hyvin vainoaa, oppii helposti seuraamaan: — hänhän on jo — jälempänä! Mutta se on heidän säälinsä. —
"— heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun turviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen turvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:
"— sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja jos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä tulin. Se tie on huono.
"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani.
Että neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen,
"— jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin, siinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.
"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit, minä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.