Näin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui lähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.
"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi siitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran luola.
"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä löytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata loukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville eläimille.
"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt, sinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee niinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.
"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain eläin — niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat neuvonantajat!" — —
Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt helposti vastata itselleen.
"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään, kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!
"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri tämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista sillä on vastassaan!
"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi — suuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.
"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään: sekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon minä kuulin?