"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra suuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja imartelu-hunajalla?"
"Pois, pois minusta!" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa tuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti pois.
Varjo.
Mutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja Zarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen, joka huusi: "Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi Zarathustra, minä, sinun varjosi!" Mutta Zarathustra ei odottanut, sillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja tungoksen vuoksi hänen vuorillaan. "Missä on minun yksinäisyyteni? puhui hän.
"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun valtakuntani ei ole enää tästä maailmasta, minä tarvitsen uusia vuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se minun perässäni! minä — juoksen hänestä tieheni."
Näin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se, joka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa oli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen kerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen varjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi hulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja närkästyksen itsestään.
"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista saakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?
"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä kuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!
"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta hyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla."
Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui ja kääntyi nopeasti ympäri — ja katso, siinä hän oli viskata seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä, ja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä silmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin ohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.