"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat täällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et miellytä minua."
"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä miellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja sinun hyvää makuasi.
"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi: alati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin ettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen, paitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.
"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit minulle liian pyöreäksi!
"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta, ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, — minä olen melkein varjon kaltainen.
"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja entänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun parhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.
"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä maailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli talvikattojen ja lumen.
"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon, kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että minä en ole peljännyt mitään kieltoa.
"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki rajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden perässä minä juoksin, — totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen kerran juossut.
"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin nimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin myös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties — nahka.