"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin itselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi, kuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen äyriäinen!
"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko hyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli kerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!
"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen kintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin valhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin — totuuteen.
"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei elä enää, jota minä rakastan, — kuinka minä voisin vielä rakastaa itseäni?
"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä tahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä voisin saada — halua?
"— Onko minulla — vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti minun purjeeni juoksee?
"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, kunne hän kulkee, tietää myöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.
"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen tahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.
"Tämä minun kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä etsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.
"'Missä on — minun kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja etsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen ei-missään, oi iankaikkinen — turhaan!"